Kouluhistoriani aikana koen olleeni enemmän tai vähemmän kiusattu esikoulusta ammattikouluun saakka. Varhaisimmat kokemukseni kuitenkin ovat jo perhepäivähoitajalta ollessani neljä tai viisivuotias. Perheen minua nuorempi tyttö järjesti minua ongelmiin jatkuvasti ja sain aikuisilta rangaistuksia, joita en ansainnut. Itkiessäni aikuselle tyttären nimittelevän minua, vastattiin vain ”Hauhau!” Sain myös komennuksen suksia kuuseen. Kuka sanoo näin lapselle? Omalle saati hoitolapselle? Miksi tehdä perhepäivähoitajan työtä, jos lasten kanssa oleminen ei kiinnosta?
Pelkään uusia asioita. Varsinkin ruokia. Mennessäni ulos syömään, menen samaan paikkaan, syön samat ruoat. Uusien maistaminen jännittää ja pelottaa, petyn herkästi. Ollessani päiväkodissa hetken, perhepäivähoitajan ollessa lomalla, törmäsin elämäni ensimmäisen kerran kalakeittoon. Täysin uusi ja vieras asia. Maistoin varovaisesti, tutustuin. Se ei tuntunutkaan hyvältä, maistui hassulta. Hetken päästä kuului komennus, että lautanen on syötävä tyhjäksi tai ei saa jäätelöä. Alkoi itkettää. Söin pitkin hampain tuo palkinto mielessäni. Nielin kalanpalat, vaikka oksetti. En saanut jäätelöä, koska en syönyt kiltisti. Välipalalla kiltisti syöneet saivat toisen kierroksen jäätelöä. Aikuisen korvaan kuulostaa lapselliselta, että en yhä tänä päivänäkään pidä kalakeitosta. Pelkkä seitin haju yököttää. Kuitenkin pienelle lapselle kokemus on ollut traumaattinen ja valtaisa pettymys. Valitettavasti aivoni linkittää tunteet tähän ruokaan. Nykyään päiväkodeissa onneksi on linja, että lasta ei saa pakottaa edes maistamaan. Lapsi maistaa, kun on siihen valmis. Jos olo ei ole vieraassa paikassa mukava, ei huvita syödä muiden katsoessa. Sitten jäät vielä silmätikuksi aikuisen painostaessa, että lautanen on syötävä tyhjäksi. En kehota antamaan jäätelöä silti. Lämmin ruoka ennen jälkiruokaa. Kyllä se lapsi maistaa ennen pitkään, huomenna tai kuukauden päästä. Annetaan pienille aikaa sopeutua.
Jo eskariin mennessä huomasin jääväni ulkopuolelle muiden tyttöjen leikeistä. Osasyynä todennäköisesti velipainotteinen suurperhe. Eipä tuo ongelmia tuottanut sen ikäisenä, leikin poikien kanssa. Edelleen koin noloja tilanteita, joissa housuni vedetään ensin kinttuihin ja sitten huudetaan aikuinen katsomaan kun esittelen kuulemma pimppiäni. Haukuttiin poikatytöksi, erilaiseksi ja tyhmäksi. Ihan tavallinen olin. Yhtä aikaa ujo ja villi. Jo tuolloin pyrin miellyttämään aikuisia tullakseni hyväksytyksi. Opin lukemaan jo pienenä, laulunsanat opin kerrasta ja olin sormistani näppärä ja jaloistani vikkelä. Silti en kelvannut muille lapsille. Minua ei kutsuttu tyttöjen synttäreille eikä kukaan tullut minun synttäreilleni.
Alakoulumaailmassa meno muuttui julmemmaksi. Tajusin vanhemmiten olleeni luokanopettajan silmätikku. Hänen mielestään vasenkätisiä ei ole olemassa ja minun oli kirjoitettava oikealla kädellä. Koulussa kirjoitin oikealla, kotona vasemmalla. Toisella luokalla hän hyväksyi vasenkätisyyden, kun luokkaan tuli toinen vasenkätinen tyttö. Muistan, kun hiukseni oli leikattu ja vieressä normaalisti istunut tyttö tyrskähti nähdessään minut. Muistan, kun haukotellessani hän sanoi suutani rumaksi ja pieneksi. Muistan, kun minua heitettiin pallolla päähän ja välituntien jalkapallopelit päättyivät minun tullessa mukaan. Olin liikuntatunnilla se viimeinen. Aina opettajan pari. Lopulta vietin aikaa aikuisten kanssa ja myöhemmin itseäni useamman vuoden nuorempien.
Meillä oli kotona sääntö, että koulusta tullaan suoraan kotiin ja taloyhtiön pihalta ei saa poistua ilman lupaa. Harvemmin edes luvan kanssa. Tämä vaikutti paljon koulussa yksinjäämiseen. Muut luokkalaiset näkivät toisiaan kouluajan ulkopuolella, minä oli yksin kotona. Minua kiusattiin sen takia, että kotonani oli tyhmä sääntö. Toisinaan karkasin salaa leikkimään luokan poikien kanssa. Täyttäessäni kymmenen kuulin lauseen: ”Mutta kun sä oot tyttö, ni ei me voida leikkiä sun kanssa.” Ja näin menetin ne viimeiset kaverit.
Kolmannella luokalla istuin välitunnilla luokkalaisteni tyttöjen vieressä ja kuulin heidän juttelevan meitä pari vuotta vanhemmasta tytöstä, joka kuulemma oli laiha kuin suklaalevy. Heidän mielestään on tarpeeksi laiha kun kämmenet ylettävät reiden ympäri ja yksi kämmen käsivarren ympäri. Tästä sain päähäni, että jos laihdun vähän niin kaikki alkavat ihailla minua. Mittasin reisiäni ja käsiäni päivittäin. Karkasin salaa taloyhtiön pihalta pyöräilemään ja myöhemmin juoksemaan, koska joku sanoi että olen läski kun pyöräilen joka paikkaan. Vanhempani lähtivät ennen aamupalaa töihin, en syönyt aamupalaa. Koulussa söin mahdollisimman vähän ja lähdin ulos keinumaan. En syönyt välipalaa kotiin tullessa eikä meillä syöty lämmintä iltaruokaa. Iltapalaksi oli pakasteita tai leipää. Menin usein omaan huoneeseeni ”syömään”. Viikonloppuisin söin kolme kertaa päivässä lähes normaalisti. Olin jo alkujani hoikka eikä vanhempani osanneet kiinnittää huomiota syömishäiriööni. En laihtunut paljon, painoni ei vaan noussut. Kouluterveydenhoitaja kuittasi sen liikunnallisuudella. Muut lapset tiesivät, että paino on minulle herkkä aihe ja usein sain kuulla olevani ”saatanan läski”. Olin myös köyhä, koska ei kuulemma ollut varaa syödä. Myöhemmin terapian ja mielialalääkityksen myötä paino nousi 20 kg nopeasti ja syömishäiriö ikään kuin luovutti. En kuitenkaan uskalla laihduttaa, koska pelkään menettäväni kontrollin.
Alakoulussa muistan olleeni in ihan viimeisillä viikoilla, kun luokkalaiseni päätti sulkea ulkopuolelleen pahimmat kiusaajat. Kahden viikon ajan minulla oli ystäviä ja tunsin olevani haluttu ystävä.
Yläkouluun siirryttäessä hain tietoisesti eri kouluun kuin valtaosa muista. Olisin halunnut toiselle puolelle paikkakuntaa, mutta päädyin muutaman kilometrin päähän. Samaan kouluun siirtyi vanhalta luokalta kolme ihmistä, yksi tyttö ja kaksi poikaa. Tyttö meni viereiselle luokalle ja pojat minun kanssa samalle. He eivät minua pahemmin vanhassa koulussa kiusanneet. Kuitenkin uudessa koulussa alkoi pikku hiljaa kiertää samat huhut ja juorut kuin edellisessä. Kiusaaminen ei ollut vain luokkalaisten juttu vaan koko koulun. Yläkoulu oli kamalaa aikaa. Aluksi aloin panostamaan koulunkäyntiin, mutta lopulta nujerruin paineen alla ja masennus sai minusta vallan ja arvosanat laskivat. Motivaationi jatko-opiskeluun oli olemattomat enkä päässyt kouluun. Pidin välivuoden.
Ammattikoulussa kiusaaminen oli lähinnä häijyä juoruilua ja ulkopuolelle jättämistä. Kesyä verrattuna aiempaan. Jouduin kuitenkin muutamaan noloon tilanteeseen tervehtimällä luokkalaista kovaan ääneen ja sitten koko porukka ignooraa. Sitä ennen luulin, että olemme kavereita. Jäin myös ulkopuolelle kaikista juhlista. Kehitin itselleni myös sosiaalisentilanteenpelon.
Jatkan aiheesta seuraavassa postauksessa vähän eri näkövinkkelistä ettei tää veny ihan loputtomaksi.