En kerro missä asun, en kerro kuka olen, en kerro ketä tunnen tai missä liikun. Suojelen itseäni. Haluan elämäni olevan onnellista huumaa.

”Skeema on psykologiassa mielen sisäinen malli tosimaailmasta. Ihmiset järjestävät tietoa skeemoihin ja skeema käytetään uuden tiedon ymmärtämiseen. Skeema on sisäisesti organisoitunut muistirakenne, joka kiteyttää ja pelkistää valtaisaa havaintoinformaatiota ja nopeuttaa informaatiosta tehtäviä johtopäätöksiä. Kun skeema aktivoituu, kaikissa alasysteemeissä aktivoituvat myös vastaavat reaktiot, kuten merkitykseen liittyvät tunteet, käyttäyttminen, fysiologiset reaktiot ja motivaatio.” (Wikipedia)

Kävin taannoin terapeuttini kanssa läpi skeemoja eli tunnelukkoja. Suosittelen ihan jokaista googlaamaan aiheesta lisää tietoa ja tutkimaan omaa sisintään skeemojen kautta. Opin, että ihan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kuvaan itsestään, reagointiin, automaattiajatuksiin, pelkoihin, ahdistuksiin, sosiaalisiin tilanteisiin ja taitoihin ja käytännössä ihan kaikkeen. Mulle huudettiin paljon pienenä ja ihan turhaan usein, saatettiin tukistaa ja nipistää. Jos pudotin vaikkapa lasin vahingossa, sain selkääni. Vielä nykyäänkin puhtaan veitsen pudotessa lattiaan hätkähdän pahasti ja syke nousee, hengitys tihenee ja hikoiluttaa. Lisäksi tuntiessani vihaa nipistelen ja lyön itseäni. Se liittyy siihen tunteeseen, se kivun tuottaminen.

Käydessäni skeemoja läpi terapeuttini kanssa pinnalle nousivat mm. vajaavuus, ulkopuolisuus, kaltoinkohtelu, hylkääminen ja tunnevaje. Niiden kautta esille tuli paljon periksi antamista itselleen epämiellyttävissä tilanteissa. On helpompi toimia kuten muut tahtovat, jotta ei tunne oloaan ulkopuoliseksi, erilaiseksi ja virheelliseksi. Muiden puheet, eleet ja tekemiset vaikuttavat paljon kuvaani minusta. Saatan tulkita mitättömistä merkeistä, että en ole hyväksytty ja tervetullut, alan tuntea oloni epämukavaksi ja ulkopuoliseksi. Jälkikäteen soimaan itseäni puheistani, sanavalinnoistani, ajatuksistani ja jopa tavastani istua tai hengittää. Se pyörii päässäni, ei jätä rauhaan. Ahdistustaso nousee ja kuristaa. Vielä vuosia myöhemmin yllätän itseni ajattelemasta jotain yläasteella käytyä keskustelua, jossa olen jäänyt alakynteen. Suutun siitä, raavin ja lyön itseäni. Miksi en sanonut toisin? Miksi tein niin? Onko kaikki se vain minun vikani?

Miksi sitten toistuvasti teen kuten muut tahtovat, vaikka olen huomannut päätyväni silloin epämieluisiin tilanteisiin? Yksinkertaisesti sen takia, että pelkään jääväni yksin. Ja kun jään yksin, tunnen oloni suojattomaksi. Olen vaativa itseäni kohtaan, kun pelkään että minut jätetään. Jos minut hylätään, koen itseni epäonnistuneeksi ja rankaisen itseäni. Tällä hetkellä minulla on kaksi läheisempää ystävää. Olen heille joskus ennen muinoin valehdellut silloisen kiusaamiskierteen takia. Toiselle kerroin totuuden pitkän harkinnan jälkeen. Pelkäsin kuollakseni, että hän haukkuu minua ja hylkää. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sain hieman luottoa ihmisiin takaisin. Tällä hetkellä pohdin tarvitseeko tämän toisen ystävän edes tietää totuutta. En aio hankkia uusia ystäviä. Mitä enemmän kavereita, sitä enemmän draamaa ja hylkäämistä. Pelkään, että en kestä sitä. Hajoan.

Lähiaikoina on tehty tutkimuksia vanhemman reagoinnista vauvan itkuun. Vauva itkee, tunnet olosi erittäin ahdistuneeksi ja huudat vauvalle ”TURPA KIINNI!” Myöhemmin soimaat itseäsi: ”Miksi huusin, mikä minussa on vialla, ei se ole vauvan vika!” Tutkimuksissa todettiin, että vanhemman reaktio on sidoksissa omiin vauva-aikaisiin kokemuksiin ja tunteisiin. Vauva huutaa ja huutaa lohduttomasti, vanhempi ei lohduta koska trendi on ollut, että vauva nukutetaan antamalla huutaa itsensä uneen. Vauvan stressitaso nousee, ahdistaa. Sitten aikuisena vauvan itku laukaisee saman tunneskaalan hylkäämisestä, ahdistuksesta ja lohduttomuudesta. Toisilla itku herättää hoitovietin ja toisilla järjettömän ahdistuksen, joka saa anelemaan vauvaa lopettamaan itkun. Vielä jälkikäteenkin on paha olla. Skeemoista varhaisimmat saakin alkunsa elämän ensikuukausina. Hylkääminen, hyväksikäyttö/kaltoinkohtelu, niukuus/tunnevaje, häpeällisyys/vajavaisuus ja erakoituneisuus/ulkopuolisuus ovat avainasemassa näillä elämän ensimetreillä. Nämä skeemat muodostuvat  vauva-ajan tapahtumista ja siitä kohtaamisesta ja sen puutteesta. Jälkikäteen olen kuullut äidilläni olleen voimakasta masennusta synnytyksen jälkeen. Isoveli vaihtoi vaippani koulusta kotiin tultua. En tarkoita, että olen ollut ruoatta tai muuta sellaista, perushoito on ollut riittävää. Äitini ei vain ole jaksanut mitään ylimääräistä ja itkuni on todennäköisesti tuntunut uuvuttavalta ja raskaalta. Tämä on vaikuttanut voimakkaasti yksinjäämisen pelkoon ja muiden miellyttämisen tarpeeseen.

Voisin kirjoittaa loputtomasti skeemoista ja niiden muodostumisesta. Kuitenkaan en näin tee, sillä kaikkien asioiden saaminen kasaan on turhauttavaa ja aikaa vievää. Ihminen on monimutkainen kokonaisuus, johon vaikuttaa kaikki. Vääjäämättä varhaislapsuuden, lapsuuden, teini-iän ja varhaisaikuisuuden asiat vaikuttavat koko loppu elämään. Omien tunteiden kanssa oppii elämään, pikku hiljaa omia reaktioita pystyy muuttamaan.

Minä olen minä menneisyyteni takia, hyväksyn sen.